Ulos-leirin ja kurssin aikana mieleen tarttunutta
Ehkä edellisvuoden ”neutraaliin” kurssipaikkaan (VänÖ) verrattuna
Ängvikiin liittyi toisenlainen lataus. Paikka on Heinin kesämökki ja siten se
oli varmasti ennen kaikkea hänelle erityinen työskentely-ympäristö. Kuitenkin
myös minulle tällainen kotoisa mökkiympäristö assosioituu hyvin vahvasti oman
sukuni kesäpaikkaan ja siten myös omaan perheeseeni ja lapsuuteeni. Ängvikissä
tuntuikin helpolta rentoutua: sekä ryhmän että paikan ilmapiiri oli alusta lähtien
lämmin. Leiriporukka koostui melko erityyppisistä persoonallisuuksista: huumoripitoinen
tunnelma mahdollisti avoimen ja syvällisenkin ajatustenvaihdon aiheesta kuin
aiheesta. Ängvikissä ”pää-mökki ”(jossa itse nukuin Miljan kanssa jaetussa
huoneessa :) )
muodostui luontevasti ajanvietto ja kokoontumispaikaksi. Tilaa oli juuri
riittävästi kaikille olla seurassa ja toisaalta myös omissa oloissaan jos niin
tahtoi. Käytännön työt hoituivat tasapuolisesti johtuen ryhmänjäsenten
tasaisesta aktiivisuudesta.
Ympäristönä Ängvikin tontti oli kuin olikin riittävän suuri reviiri
(aluksi minua epäilytti riittääkö tiluksilla omaa ja luonnontilaista tilaa kaikille)
henkilökohtaisille taideprojekteille. Toisten läsnäolo lähimaastossa
esimerkiksi omien maalausprojektieni aikana ei haitannut minua, kaikki keskittyivät
niin omaan työhönsä. Huono keli loi sekin oman säväyksensä viikon tunnelmaan,
jättäen samalla konkreettiset jälkensä teoksiini. Taidenäkökulmasta käydyt ja
jatkuvasti käynnissä olleet, ohjatummat ja vapaat keskustelut helpottivat taiteelliseen
prosessiin syventymistäni; ympäristön tarkastelua tiettyjen ”linssien” läpi. Kaikkien
leiriläisten alustustuokioihin osallistuminen, tehtävien suorittaminen sekä
muiden taideprojektien seuraaminen oli erittäin kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää
- keskeistä myös oman leiritoiminnan ja projektin taiteellisennäkökulman
hiomisen kannalta.
Kurssin ja leirin aikana pohdimme omaa, saman sukupolven, ja
vielä laajemmin ihmisen ympäristösuhdetta sekä taiteen ja taidekasvatuksen
merkitystä siinä. Kaikkein ongelmallisin seikka tässä ihminen-luonto -suhteessa
ei ole tiedonpuute (ympäristön merkitys kestävän tulevaisuuden kannalta) vaan
yleistyvä välinpitämättömyys ja lyhytnäköisyys: luonnosta vieraantuminen. Monelle
nuorelle luontoympäristön säännöllinen kokeminen on jo harvinaista,
henkilökohtaista suhdetta ei-urbaaniin ympäristöön ei juuri ole. Arvojen siirtämiseen
tarvitaan aina henkilökohtainen suhde niitä kantavaan asiaan: ilman kokemukseen
ja tunteeseen sitoutuvaa arvostusta on hyvin vaikea välittää jostakin. On
selvää että tämän kurssikokoonpanon jäsenten luontosuhteet erilaisuudestaan
huolimatta rakentuvat jostakin olennaisesti yhteisestä.
Oli kiinnostavaa jälleen todeta kuinka nimenomaan yksityinen,
omakohtainen kokemus kollektiivisesti jaettuna koskettaa monia muitakin. Ei
ollut lainkaan vaikeaa samastua toisten henkilökohtaisiin ja abstrakteihin ajatuksiin
ja kokemuksiin tutusta luonnosta, taiteen tekemisestä ja taiteen (+taidekasvatuksen)
merkityksestä yhteiskunnalle ja ympäristölle tulevaisuudessa. Sinänsä leirin
ohjelmaan sitoutuneet taiteilija-tutkija-opettaja -roolit (voiko näitä
välttämättä tarkasti erottaa toisistaan?) sekoittuivat toisiinsa dialogisessa
ilmapiirissä. Itse koin alustukseni ja antamani tehtävän tuottamat improvisoidut
on-the-spot –runot saumattomaksi osaksi kokonaista taideprojektiani. Oman
projektini tarkoitus oli tutkia tilaa/maisemaa/paikkaa hetkestä riippuvaisena,
väliaikaisena ja kokemuksen kautta todellisena. Minua kiinnostaa myös fyysisen tilan suhde mielentilaan
(läsnäolon kautta), sekä paikkaan/paikasta siirtyvä, siinä ikään kuin itsessään
oleva henki ja tunnelma.
Kun puhutaan taiteesta tutkimisen tapana, tullaan aina
takaisin kysymykseen siitä mitä tieto on. Pedagogisesti keskeistä onkin tiedonkäsitysten
pohtiminen ryhmässä ennen ympäristöä tutkivaa taideprojektia, ihan niin kuin Ulos
luokkahuoneesta -kurssilla tehtiin. Ympäristökasvatuksessa, mitä se sitten
milloinkin onkaan, törmätään väistämättä siihen faktaan että erilaisiin
ympäristöihin sitoutuva tieto ei todella ole pelkästään sitä mitattavaa, esimerkiksi
luonnontieteellistä tietoa. Muun muassa erilaisten kulttuuristen arvojen ja
historian kautta ympäristöihin liittyy paljon myös immateriaalista tietoa ja
pääomaa. Kurssin aikana jo ennen mökkiviikkoa pohdimme taiteellisia ympäristön kokemis-,
tarkastelu- ja tutkimistapoja. Ympäristöä voidaan taiteen keinoin lähestyä esimerkiksi
maiseman esteettisen laadun kautta, tai paikkana henkisestä ja filosofisesta
näkökulmasta – miksei myös monesta suunnasta simultaanisesti. Ympäristön ja
yhteisön tutkiminen taiteellisin menetelmin tuntuu minusta edelleen hyvin
perustellulta tavalta tutkia paikkaa/tilaa/ryhmää (vaikken ole näitä itse
millään kvantitatiivisilla ”tieteellisillä” menetelmillä tutkinutkaan). Luontoympäristölle
tai tietylle paikalle annetut arvot ja siinä nähdyt laadut kytkeytyvät mielestäni
niin pitkälti kokijan kulttuuriin (etninen, paikallinen, ajallinen) ja perinteeseen,
ettei sen olennaisimpia merkityksiä ole mahdollista tavoittaa tai tutkia
(kartoittaa kylläkin) aidosti muuta kuin taiteellisten menetelmien kautta.
Kunkin taiteelliset (tutkimus)metodit jälleen riippuvat
tekijän omasta tavoitteesta: siitä minkä muotoinen teos halutaan toteuttaa (funktionaalinen,
aineeton, performatiivinen, kierrätysmateriaalinen…) ja mistä teos ”puhuu” eli mitkä
ovat sen sisällölliset tavoitteet (paljastava/esittävä, informatiivinen, manifestoiva..).
Riippuen taiteilijan omasta mielenkiinnosta ja persoonasta voi teos syntyä
esimerkiksi jonkinlaisen havainnon metodisen jäsentelyn, ilmiölähtöisen rajaamisen
tai muunlaisen ”seulan” ja teeman kautta. Kaikki taide ei välttämättä tarvitse
pitkiä selostuksia ollakseen vaikuttavaa. Kuitenkin jos kyseessä on vähääkään tiedonantoon/manifestiin
pyrkivä ja kuitenkin muodoltaan abstraktimpi teos, voi olla hyvin tehokasta jos
kokija voi kuulla tai lukea sen synnystä ja taustasta. Leirillä pääsin
kurkistamaan muiden taiteellisiin prosesseihin ja ajatusrakennelmiin; omista ja
muiden projekteista puhuminen oli olennaisen tärkeää oppimisen ja oman luomisen
näkökulmasta.
Tulevaisuuden mahdollista opettajuuttani ajatellen en vielä
osaa erotella minkä suuntainen tulokulma olisi minua kiinnostavin vaihtoehto
tässä taide-ympäristö-yhteisö -kolmiodraamassa. Mutta ehkei tässä asetelmassa olekaan
kyse mistään janasta vaan pikemminkin kehästä! Joka tapauksessa kaavailen nyt
lähteväni Kolumbiaan suorittamaan Soveltavaa opetusharjoittelua taidetyöpaja -muotoisena
projektina paikallisten lasten kanssa. Viracocha Fundacion on vaihtoehtopedagoginen
vapaaehtoisjärjestö jonka toiminnan filosofisena perustana ovat sattumoisin tältä
kurssilta tutut teemat: ympäristö-kasvatus-taide-yhteisö-kestäväkehtys. Mikäli tämä
harjoittelusuunnitelma toteutuu, uskon sen osaltaan selkiyttävän näitä opettaja-taiteilija-tutkija
& ympäristö-yhteisö-taide identiteettejäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti