Extratehtävä: Kuvatutkimuksia Intiassa

Kevätmatkastani kului kolmasosa (8 päivää) maaseudulla koordinaateilla: Rishikesh Valley, 10 km Laxman Jhulasta Uttarakhand maakunnassa vuorten solassa, Gangesiin virtaavan pienen Him-joen varrella asuen. Rishikesh on lähin kaupunki, jota pidetään porttina Himalajalle. Sen nimi "Hrishikesha" on alun perin Vishnu jumalan nimi, joka merkitsee aistien jumalaa. 

Alueesta: 2,525 km pitkä Ganges lähtee Himalajan vuoristosta ja virtaa Intian & Bangladeshin halki. Se on tarjonnut miljoonille sen varrella asuville elämän ja mahdollistanut kaupunkien rakentumisen. Ganges on kuitenkin yksi maailman saastuneimmista (viidestä) joista: ihmisten lisäksi 140 kalalajia ovat vaikeassa tilanteessa… Korruption, riittämättömän teknisen osaamisen, toimimattoman ympäristösuunnittelun ja uskonnollisten johtajien tuen puutteen takia yritykset joen puhdistamiseksi eivät ole onnistuneet. Ganges on silti hindukulttuurin ja mytologioiden pyhä joki, samoin kuin kaikki siihen laskevat joet, kullakin omat merkityksensä. 

Halusin tutkia ympäristöä kokonaisvaltaisella otteella: päiväkirjani sivut täyttyivät aisti- ja ajatushavaintoja tavoittelevista sanoista, kasveista, kameraan kertyi kuvatutkielmia. 
Ensin oli paikkaan orientoitumista:

Seuraavana päivänä tulostamme kävelin solisevalla Him-joella, jonka äänen kuulin yöllä bambumajaani. Kiireettömällä paikassa viipymisellä voisi harjoitella läsnäoloa, hetkessä sijaitsevaa  avoimuutta, pyrkiä tekemään tilaa intuitiolle, ilman suurempia suunnitelmia tai paineita jonkin hienon tuotoksen aikaansaamiseksi. Prosessi olisi tärkein. 
Tavoittelin kokeilevaa asennetta ja kehollista kokemista visuaalisen ohella.

Muistikirjasta: maisemavaikutelma hiljainen, tai sitten ei - lintuäänet täyttävät tilan ja kauempana vaimeasti hurisee vuoristotie. Ihmisiä ei näy, mutta jälkiä heistä kyllä. Aurinko kuivattaa pyykit - ovatko ne kukkia maisemassa. Kuumuus hohkaa, löytyi pieni laguunimainen "allas". Solahdus, asetun kohtaan, jossa tunnen iholla veden virtauksen. 

Ajatus virtauksesta kiehtoo. 

Pari metriä etäisyyttä välissämme kuningaskalastaja lentelee akrobaattisesti. Kuningas - Kalastaja.

Pari päivää myöhemmin: jokivarrella siskon kanssa matkalla ei minnekään. 

Vesi on mun elementti. Siihen vaan haluaa vajota. 
Mieitn ihmisen kaipuuta kauniiseen maisemaan. Suomen kuuluisin luontokuvaaja Willamo pyrkii lumisessa metsässä kulkemaan samaa
polkua, ettei lumeen tulisi maisemaa rikkovia jälkiä…hän haluaa nähdä ja kuvata luonnon ilman ihmisen olemisen merkkejä. Mahdotonta mielestäni, romanttinen illuusio, sillä onhan katsoja aina läsnä kokijana kuvassaan.

Tahtoisin tavoittaa yhteyden itse jokeen, kiinnittyä veden liikkeeseen, osana liikkuvassa maisemassa, sulautua ja upota siihen...

...on päästävä lähemmäs pohjaa - painoksi kivi

Tältäkö kivestä tuntuu olla osa joen virtaa. Pidätän hengitystä, paikoillani, veden liike-energia tuntuu väsymättömältä.

Kylmyys ja kohina, aistien terävöityminen. Keho häiriönä virrassa, vaikka vesi liukuu omavoimaisesti ylitseni. 

Ihminen on kai häiriönäkin osa luontoa…
Alastomuus ja oma suojaväri.

Kuvat ovat kaksiulotteinen hajuton, mauton, lämpötilaton jälki ja dokumentaatio ympäristön ehdoilla tapahtuneesta performanssista tai kokeilemastani metodista: menen osaksi luontoelementin liikettä, veden kylmyys silmäluomilla. Nyt-hetkeen keskittynyt tutkimus omasta luontosuhteesta ja tuntumasta...Virtaus liittyy taiteen tai hyvän olemisen ja tekemisen flowhun, jossa unohdan ajan, tekeminen upottaa enkä väsy ollenkaan. Ajan kokemus muuttuu.
Kuvien kertoman kokemukseni kautta virtauksen ajatukseen kasautuu painava kehotieto paikasta ja sen elementeistä. 
Ja sitten on vielä selvityksiä odottavat satoja vuosia minua vanhemmat tarinat juuri tästä suuremman joen sisarjoesta. Paikan tuntu merkitsee nyt jotain muuta, kuin jos olisin vain etäältä katsonut valokuvaten, ulkopuolisena toisen tarkkailijana. Nyt katsonkin itseäni ulkopuolelta.

 

Digitaalinen kuva on tätä kokemusta ja siitä jäänyttä kuvajälkeä ajatellen köyhä, kontekstista ja liikevirrasta irrotettu, aisteista riisuttu ehkä 300 sekunnin sadasosan pituinen viite tapahtumaketjusta.
Kokonaiskokemus oli omakuvallinen ja katsoessani kuvadokumentteja, kohtaan ne liikkuvalla asenteella. Mielen kuva elää paremmin kuin digikuva.

Hyvä silti, että syntyi kokemusjälkiä…Timo Jokelan tutkimusmenetelmä-artikkelia ajatellen, kuvaprosessini liikkui kunnioittavasta ja ympäristöä rikkomattomasta tekotavasta huolimatta kulttuurillisen kestävyyden rajapinnalla, sillä intialaisille alastomuus on tabu. Puolustukseksi totean kokeilleeni maisemassa oloa ensin uikkareissa, ei toiminut - sulautumisen tunne jäi puuttelliseksi, näytin vain roskalta. Ehkä kuitenkin on parempi ottaa riski - yrittää olla parempi kuin roska?