Aino: Ulos luokkahuoneesta -kurssin loppupohdinta

Olen pohtinut leiriä ja sen tapahtumia sen jälkeen paljon. Uusia tuttavuuksia, erilaisia ihmisten välisiä dynamiikoita ja itseäni osana leiriä. Yleensä tunnelma on haikea, mutta iloinen. Olisin tahtonut tehdä niin paljon enemmän ja saada tallennettua asioita enemmän kuvin. Kirjoitin koko leirin ajalla päiväkirjaa, jossa pohdin paljon hyvin henkilökohtaisia elämäntilanteeseen liittyviä tuntemuksia, joten tallentaminen oli osaltani sellaista, josta muille ei välttämättä ole mitään iloa. Minulle se tietenkin palauttaa mieleen leirin tapahtumat kristallin kirkkaasti.

            Oma projektini sijoittui osaltaan hieman enemmän leirin jälkeiseen elämään, koska kasvien kuivaaminen vei aikansa ja ohjeiden tekeminen vaati aika paljon tietokoneella istuskelua, jota en todellakaan tahtonut tehdä leirillä. Olen tyytyväinen hieman naiiviin kasvistoon ja sen pikkumokiin (apila ja ketunleipä olivat vahingossa vaihtaneet varkain paikkaa).

            Ajattelen leirin taiteellista prosessia omalta kohdaltani vähän laajemmin, kun näyttelyssä pulpetilla nököttäneeseen kirjaan. Minulle leirillä tapahtui tärkeä muutos, joka olen päättänyt ottaa suureksi harppaukseksi omassa elämässä. Poikkeuksellinen yhteenkuuluvuuden tunne sai minut vapautumaan musiikillisessa hengessä enemmän kun koskaan vastaavanlaisessa tilanteessa aikaisemmin. Kaikki tietenkin huipentui minulle äärimmäisen tärkeäksi muodostuneeseen leirin avajaistapahtumaan, jossa sain laulaa aivan yksin niin monen tuntemattoman ja tutun ihmisen edessä. Se oli aseistariisuvin kokemukseni, jossa laitoin itseni likoon tavalla, jolla en ole ennen sitä tehnyt ja joka on minulle äärimmäisen henkilökohtaista. Nyt olen päättänyt, että rohkaistun. Leiri ja sen ihmiset antoivat minulle paljon rohkeutta, kiitos siitä.

            Jos nyt pääsisin samalle leirille uudestaan, tekisin pari aisiaa toisin. Tahtoisin ottaa enemmän selville muiden töistä silloin, kun ne parhaillaan tapahtuvat. Huomasin, että näyttelyssä osa töistä tuli minulle tavallaan yllätyksenä. Vaikka on luonnollista, että leirillä ihmisillä oli osittain jokeenkin hämäriä kuvia lopullisista taiteellisista lopputuloksistaan, minulla oli myös. Ja ehkä se oli osana leiriä yksi hienokin tekijä. Olen useasti pakottanut itseni johonkin taiteelliseen työskentelyyn aikataulujen ja deadlinien ahdistuksessa, eikä siitä ole tullut mitään. En usko, että olisi voinut tehdä kasvistoani mitenkään muuten, kun miten sen nyt tein.

            Lähinnä olisi ollut kiehtovaa osallistua tai oppia hieman joidenkin muiden taideteosten teksiikoista, kuten  mystisestä kamera obscurasta tai maalata siinä samassa auringonpaisteessa, joka osottaitui joidenkin ihojen kohtaloksi. Harmittaa myös, että taidekasvattajaonki ei tullut mukaan. Se olisi ollut hieno lisä näyttelyymme, jokseenkin ikävä kuljetella, toki.

             Olen miettinyt leiriä myös niiden parin kerran valossa, jolloin olen mennyt samaiselle mökille uudestaan, hieman eri kokoonpanoilla, ja kuinka hämmentävää on, ettei myöhemmät kerrat olisi varmasti tuntuneet samalta, jos leiriä ei olisi ollut. Ihmeellistä kuinka nopeaa itselleen tekee kodin paikasta, jossa on mukavaa. Itse olin juuri leirin aikaan hetkellisesti koditon, koska elämäntilanteeni oli radikaalisti muuttunut, joten irtiotto myös siitä oli mahtavaa, mutta toisaalta huomasin joidenkin ajatusten vievän tilaa päästäni koko viikon läpi.

            Ryhmän erilaiset taiteenalat olivat hauska lisä: valokuvaajia, maalareita, veistelijöitä, laulajia jne. Kokonaisuudessaan tuntuu, että ryhmä kiinnostuneita ihmisiä sai tongittua koko Ägnvikin ylös alas meren pohjasta korkealle mäntyjen oksiin. Samaan syssyyn liittyivät kaikki ötököistä toeemieläimiin, valoilmiöihin ja soundimaailmoihin. Kaikki tuntui vaivattomalta, koska ihmisillä oli niin paljon intoa. Ympäristö vapauttaa ajattelemaan asioita hieman vapaammin, ilman konventioita ja ajatuksia klassisesta taiteen tai ympäristön opetuksesta.

            Taiteesta on hyvä opettaa luonnossa. Tutnuu, ettei taiteen alan tarvi olla edes yhteydessä luontoon ympäristönä, vaan miksei ihmisen valokuvaamista voisi opetella metsässä. Se vapauttaa ajatuksen uusille mahdollisuuksille ja avaa ajatuksen ihmisen roolista eri tilanteessa. Luonnossa ei tarvitse pelkästään maalata maisemaa tai valokuvata luontokuvia. On toki luonnollista, että toistaa sitä, mitä ympärillä näkee.

            Yhteisöllisyys, joka tuollaisessa elinympäristössä nousee on uskomaton ilmiö, jota on mahtavaa seurata. Yllättävät ystävyydet ja piilevät taidot pulpahtelevat ihmisistä uudella tavalla, kun heidät heitetään keskenään tilaan, joka on niin avoin, kun voi olla, mutta pois lähteminen on käytännössä todella hankalaa. Miten kaikki aamupalan tekemisestä saunomiseen ja nukkumiseen muodostuvat sosiaalisiksi tilanteiksi, joissa jokainen täytyy ottaa huomioon ja kaikille täytyy antaa tilaa. Faktaa kuitenkin on, että samassa mökissä huomiota ja tilaa on vaatimassa yli kymmenen taiteilijasielua ja persoonaa. Kaikki ovat siellä hyvällä mielellä ja tekemässä töitä omillaan, mutta myös yhteisen tavoitteen eteen.

            Olin hyvin hämilläni heti leiriltä tultuani. En ollut varma, olinko oikeastaan suorittanut mitään tehtävää mökillä tai kurssilla, ja mitä ihmettä minun nyt pitäisi ajatella.  Onko kasvisto jotain, joka riittää työksi leiriltä? Eihän kirjallinen kuivia kukkia ja lehtiä kuvaa ollenkaan tuntietani kurssilta, kuuluuko niin edes olla? Koko kirjan tekeminen alkoi vaikuttaa kummalliselta projektilta, josta en ollut varma vasta, kun näyttelypäivänä. Oli hauskaa huomata, miten jokaisen leiriläisen työ istui paikalleen arvoisellaan tavalla myös sisällöllisessä mielessä. Töitä oli laidasta laitaan hyvin vapaamuotoisista taiteellisista projekteista informatiivisempiin. Mökkielämä näkyi jokaisessa omalla tavallaan.

            Pedagogisesti leirielämä on hieno ympäristö imeä itseensä vaikutteita huomaamatta. Taiteen keinoin voi lähestyä luontoaiheita vaivattomasti. Oikeiden tapojen keksiminen hyvään lähestymiseen ekologisuuteen on jokseenkin hankala pala. En edes usko, että ekologisuutta sinällään kannattaa ottaa lähtökohdaksi, jos ajattelee luonnossa seikkailemista oppilaiden kanssa. Kaikki syyllistävä ja hankalasti käsiteltävä puhe luonnon jatkuvasti heikkenevästä tilasta saa aikaan vaan voimatonta ahdistuneisuutta ja luovuttaminen tuntuu väistämättömältä. Luulen, että pyyteetön rakkaus luontoa ja ympäristöä kohtaan siellä olemalla ja sitä tutkimalla on hedelmällisempi lähtökohta kaikkiin suojelullisiin tavoitteisiin. Taiteen keinoin voi lujittaa ajatusmaailmaansa vaivattomasti, koska työ on monesti vaatii hyvin fyysisen otteen paikkaan ja tilanteeseen.

            Kokonaisuudessaan olen ilonen ja huojentunut, että kaikki meni niin hyvin pienistä alkuvaikeuksista ja informaatiokatkoksista huolimatta. Ruokaa, kelivaiheluita, kaloja, toteemieläimiä, aamuisia alustuksia, taideprojekteja ja yhdessäolemisen iloa riitti kaikille ja pitkäksi aikaa. Kiitos kaikille, olen iloinen, että sain olla tällä leirillä mukana.

-Aino Halonen