Markon loppupohdinnat

Joudun heti aluksi toteamaan etten leirillä saanut aikaan juuri mitään mitä tulee taiteelliseen työskentelyyni. Omaa tekemistäni sabotoi niin moni seikka että niiden listaaminen täyttäisi tämän tekstin. Myönnän hämmentyneeni tajutessani tämän seikan, sillä olin kuvitellut inspiroituvani leirin ympäristöstä ja kanssamatkaajieni työskentelystä, sekä suunnitelmani teokseni suhteen olivat lähes valmiita toteutettaviksi.

Tätä asiaa pohdiskelin yksin oleillessani Somerniemen mökillä, yhä enemmän hämilläni siitä, että suuret suunnitelmani performatiivisesta kokko-teoksesta olivat kariutuneet. Nyt olen ymmärtänyt että inspiraatio leiristä iski jälkikäteen. Tarvitsin tilaa ja etäisyyttä leiriin ymmärtääkseni kaiken sen mitä käteeni oli jäänyt. Se, että sain seurata sivusta, tarkastella ja vain olla samassa tilassa jossa muut niin ahkerasti työstivät taiteellista osuuttaan, oli inspiraation lähde, mutta jo edellä mainitsemalla viiveellä.

En siis voi vähätellä leirin ja leiriläisten osuutta omassa työssäni. Kokko-installaatiossa yhdistyy vahvoja muistikuvia suoraan leiriltä, aina siitä hetkestä kun illalla pohdittiin yhteistuumin kalevalan symboliikkaa ja tarinankulkua siihen, kun istuimme veden äärellä nuotio roihuten. Kokko on ikään kuin tribuutti kaikelle tälle, eräänlainen rituaali jonka tausta-aatteena oli sen saman mystisen ja kauniin hengen herättäminen joka minuun oli jäänyt leiriltä.

Itse työn syntyminen vaati etäisyyden lisäksi myös aikaa ja riisutun miljöön, ilman mitään joka olisi voinut siirtää huomioni pois installaation rakentamisesta. Työn muodon, materiaalin ja työskentelymetodin johdosta koen myös asettaneeni itseni eräänlaisen ite-taiteilijan asemaan (vaikkakin kuvataiteellinen koulutukseni käsittääkseni erottaa minut ite-taiteilijuuden varsinaisesta ytimestä), joka on ehdottomasti avannut silmiäni kyseisen ilmiön potentiaaliin ja siihen mahtavaan inspiraatioon mitä kiireen puute ja erakkomainen elämäntyyli voi tuoda mukanaan.

Kiireestä sekä ajasta puhuessa täytyy myös pohtia kurssin rakennetta, sillä omassa rakenteettomuudessaan sen aikataulu oli selkeä. Rakenteettomuudella tarkoitan sitä, että kurssin alussa ei ollut ollenkaan varmaa minkälaiseksi ja näköiseksi kurssi muotoutuisi. Selkeällä aikataululla taas tarkoitan sitä, että kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta kun kurssia oli vedetty. Meillä oli tietyt raamit, tietty aikataulu ja lukujärjestykseen kirjatut työskentelytunnit. Kurssi oli siis samaan aikaan vapaa ja jo valmiiksi lukittu. Kurssirakenne tuntui toimivan hyvin mitä tulee ympäristön ja taiteen tarkasteluun, josta varmasti jokaisella oli jo jonkinlainen käsitys ja kokemus. Ryhmän omien intressien tutkiminen merkityksellisti kurssia ja täten teki siitä henkilökohtaisemman.

Juuri oikeastaan ryhmä nousi itselleni kurssin aika mielenkiintoisimmaksi tutkimuskohteeksi. Koen, että leiri ja sitä edeltävät tunnit olivat tärkeitä juuri sosiaalisen vuorovaikutuksen tutkimisen kannalta. Uudet tuttavuudet sekä erilaisten temperamenttien kohtaaminen oli paitsi pedagogille aina tärkeä kokemus niin myös kurssin muodostumisen kulmakivi. Kurssin annettiin syntyä juuri ryhmän näköiseksi. Mikäli koulubyrokratia antaisi tilaa enemmän, tämän kaltainen kurssikokemus voisi olla suunnattoman arvokas jo hyvin varhaisella iällä. Nyt sitä vastaan sotii se jäykkyys ja yleinen mielikuva koulusta sekä oppimisesta (opettaja-oppilas asetelma sekä minuutintarkat tuntisuunnitelmat näin esimerkkeinä).

Asiatietoa kurssin aiheesta (luonto, ympäristötaide yms.) koen saaneeni paitsi Marilta, myös kurssitovereiltani. Erilaiset tavat tutkia ja hahmottaa ympäristöä ovat jääneet tehokkaasti mieleeni ja tahdon hyväksikäyttää omassa opettajantyössäni joitakin muilta kurssilaisilta opittuja tehtäviä tai ajatuksia. Se, tutkitaanko taidetta ympäristön avulla vai ympäristöä taiteen keinoin on mielestäni taas toisarvoinen seikka. Koen sen olevan suuri rikkaus että näitä kahta aihealuetta voidaan tutkia toistensa keinoin ja että ne voidaan asettaa vieretysten ja jopa vastakkain niin helposti. Olen varsinkin kiinnostunut siitä, kuinka tuoda taiteen avulla näkyväksi ympäristön omia, normaalisti näkymättömiä liikkeitä ja elementtejä.

Monet kurssin aikana esille tulleista tutkimustavoista (tai taiteellisista metodeista) ovat juuri sen kaltaisia joita on helppo lähestyä opettajana kiinnostavien tehtävien-, tai oikeammin kokemusten kautta. Kokemusten avulla sekä luontoa että taidetta on helppo tuoda lähemmäs ja näin antaa sille arvoa.

Kokemuksellisuus nosti kurssin merkittävimmäksi osaksi opintojani. Koulumaailmassa vain harvoin astutaan ulos luokkahuoneesta tarkoituksena oppia, ymmärtää ja tutkia yhteisvoimin. Vahvuus piilee juuri kurssin erikoisuudessa, niin rakenteellisessa kuin ympäristöllisessä. Tämän kaltaisen kurssin potentiaalia ei tulisi vähätellä kurssilaisten (joiden harteilla kyseinen potentiaali itseasiassa pääasiallisesti lepää) eikä kouluinstituution toimesta.